Tiistai-ilta, tunteessa on jonkinlaista euforiaa. Työpäivä on päättynyt, aurinko paistaa ja kesä on saapunut. Nämä aurinkoiset kesäillat ovatkin parhaita, niin kauniita ja omalla tavallaan hiljaisia, vaikka kuulen lintujen laulun ja naapureiden lasten huudot kesken heidän leikkien. Ilma tuoksuu hieman kostealta ja jotenkin aistin, että pienen sateen jälkeen on kasvillisuus pian kukinnallaan. Ihailen, kuinka ilta-aurinko värjää taivaan, eivätkä nuo elämisen äänet haittaa mitään. Kaikki on hyvin ja maapallo on jotenkin kohdillaan.
Pienenä istuin mummon rappusilla, kädessä vasta paistettu pulla ja lasi maitoa siellä maalla lehmien navetoiden tuoksussa. Asiat muistuvat mieleen pienistä asioista, kuten juuri tuon pullan tuoksusta, muisto perunakellarin kylmyydestä, lasten riehakkaista huudoista. Voi että, kuinka mieli lepää sellaisina hetkinä. Asuin pienessä kylässä nimeltä Lahnakoski kouluikään saakka. Siellä mummo piti suuria kasvihuoneitaan, joissa vietimme aikaa. Ihanaahan siellä oli kierrellä, kaikkien kukintojen ja tuoksujen keskellä…
Muistan, kuinka joskus suutuspäissäni lähdin metsäpolkua pitkin isänpuolen isovanhemmille osoittamaan mieltäni ja kun metsäpolku loppui ja tulin tien päähän, jatkoin matkaa ’’isoa tietä pitkin’’ isän-puolen kotitalolle. Matka oli ehkä 300 metriä, mutta tuntui kuin olisin ottanut kilometritolkulla askeleita kohti suurta maailmaa. Sinne minä menin ja istuskelin perillä kivikovalla keittiön penkillä. Koin, että olinpas ollut kekseliäs lähtiessäni mummolaan osoittaakseni mieltäni, olin itsenäinen ja tuntui jopa aikuiselta, kun olin niin pitkän matkan taivaltanut.
Nämä lapsuuden muistot ovat hassuja. Silloin ei ollut matkapuhelimia, joista aina pystyi tavoittamaan, vaan lapset menivät missä menivät ja kotiinkin saapuivat, kun oli sen aika. Sitä kiinnitti huomiota hyvin pieniin ja arkisiin asioihin. Katseli kun pilvet muuttivat muotojaan taivaalla, juoksenteli heinikossa kauniina kesäpäivänä, koputteli naapurin ovelle ja kysyi, saako tulla leikkimään. Nämä ovat kauniita ja eloisia muistoja, joita vaalii paljon. Sitä oli jotenkin hyvin läsnä hetkessä.
Ärsykkeiden saartamana
Takaisin tiistai-iltaan. Euforia ja muistot täyttävät mielen, ahh, on tämä ihanaa, aurinko paistaa ja kesä on tullut…. ’’Didididdidii’’. Oliko se Whatsapp, Insta vai Facebook? Ei se kännykkä kuitenkaan soinut, joten kaikki on hyvin. Vai kenties Twitter, Snapchat tai Jodel? No, vilkaistaan äkkiä. Se oli Whatsupp, mutta onhan tänne tullut vaikka mitä. Kaveri päivitti Facen, Instaan tuli video ja Twitter puolestaan kertoo, kuinka hallitus kamppailee koronan kanssa. Tunti vierähtänyt. Miten se kaveri nyt erosi, kun oli niin hyvä kumppani? Pitäisikö leikata otsatukka, koska se näyttää niin hyvältä tuossa Pinterestissä? Miksi tämä korona ei jo lopu?
Tänä päivänä meille satelee ärsykkeitä joka paikasta. Sosiaalinen media mahdollistaa meidän olevan läsnä joka ikisen elämässä ja joka paikassa maailmankolkasta riippumatta. Tai ainakin siinä osin mitä meille näytetään ja mitä haluamme nähdä. Niin kuin kaikella, tällä on hyvät ja huonot puolensa. Teknologian kehittymien ja sosiaalinen media mahdollistaa paljon. Voimme pitää helpommin yhteyttä ystäviin, tuttuihin ja perheenjäseniimme, vaikka olisimme missä päin maailmaa tahansa. Tämä on hienoa ja suorastaan mahtavaa.
Mutta mitä mielellemme tapahtuu, kun olemme koko ajan tietoisia toisistamme ja oikeastaan riippumatta siitä onko päivä vai yö, ei ole hiljaisuutta. Ja minkä kuvan saamme todellisuudesta? Ulkoisten ärsykkeiden kautta saamme herkästi myös kuvan, että kaikilla muilla on asiat paremmin ja unohdamme arvostaa asioita, jotka ovat itsellä hyvin. Tämä vaikuttaa vahvasti käsitykseemme siitä, mikä on normaalia ja kuormittaa mieltämme. Helposti käy niin, että aivomme eivät oikein lepää. Kyllähän sitä sanotaan, että liikunnan jälkeen on hyvä levätä, jotta kroppa palautuu. Pitäisikö tämä myös tehdä mielelle?
Lepoa aistien avulla
Erityisesti korona-aikana erilaisista medioista on ollut meille paljonkin hyötyä. Me olemme voineet olla läsnä toistemme elämässä ja ympäri maailmaa, vaikka emme olekaan olleet fyysisesti paikalla. Teknologia on myös mahdollistanut etätyön, joka on auttanut taistelussa pandemiaa vastaan. Miten sitten mielen ergonomia? Etätyössä istumme Teams-palaverissa ja puhelimessa, eikä meillä ole kohtaamisia. Tämän jälkeen kommunikoimme tutuillemme sosiaalisen median avulla. Jopa niin, ettemme edes soita ystävälle vain kirjoitamme vain viestejä. Meiltä jää paljon näkemättä, toisten ilmeet, eleet ja ihan se kaunis ympäristö, minkä huomioimme, jos olisimmekin lähteneet ystävän kanssa kävelylle luontoon kirjoittelun sijaan.
Teknologia on hieno asia ja tarvitsemme sitä nykypäivänä niin yksityis- ja työelämässä. Muistot kuitenkin rakentuvat arjen pienistä tärkeistä hetkistä ja aidoista kohtaamisista. Olisi myös tärkeää muistaa, ettemme antaisi ulkoisten vaikutteiden vaikuttaa liikaa siihen, tuntuuko nyt hyvältä. Ehkä tässä on kaikki hyvin juuri nyt ja tämä mikä on, riittää vallan mainiosti.
Olikohan se otsatukka hyvä vai huono idea? Kampaaja ainakin totesi, että ei se minulle välttämättä sopisi, otetaan pari senttiä latvoista ja jätetään malli ennalleen. Hyvä näin!
Otetaan aistimme käyttöön ja nauttikaamme hetkestä. Mukavaa kesää kaikille!
